26.9.2016

Ken Valkovuokkometsän salaisuuden kertoa voisi?





Lapsuuteni maisemissa Vanha-Ulvilassa Loukkurassa sijaitsee pikkuruinen metsäkaistale, jota lapsena kutsuin "Valkovuokkometsäksi". Tuolloin tuo metsä sai mielikuvitukseni laukkaamaan. Toisinaan kuvittelin sen Sherwoodin metsäksi, toisinaan luostarin raunioiksi, toisinaan muinaiseksi kauppapaikaksi.

Metsäkaistale kohoaa asutusalueen keskellä. Selvästi muuta maastoa korkeammalla käyrällä. Se on täynnä suuria kiviä. Kivijalan jäänteitä tai raunioita. Jokin suuri rakennus tai monen monta pienempää rakennusta siellä lienee joskus sijainnut. Kulttuurikasvejakin siellä on.

Mutta mikä tuon paikan historia oikeasti on? Osaisiko joku kertoa? Tai ainakin ohjata minut lähteiden äärelle? Haluan tietää, vaikka todellisuus oletettavasti on lapsuuden mielikuvituksen tuotoksia huomattavasti tylsempää.

Sijaintitiedot kartalta.

P.S. Pahoittelen kuvien laatua. Kannoin kainalossani pikku assistenttin Plasto-mopoa, joten valokuvaus oli sangen mahdoton tehtävä.

Pensselin jälkiä jättämässä.


Maalatessani muistelen pappaani, jonka poismenosta on jo niin kovin kauan. Kerran, silloin kun he jakkaran hankkivat, se lienee ollut vihreä. Vaiko sittenkin ruskea. Alkuperäisistä pinnoista ei ole kuin harmaanvihreä aavistus ja kerrostumatkin aikojen saatossa kuluneet lohkeileviksi viipaleiksi.  Samoin  tuntuu käyneen muistoilleni. Aikojen saatossa vanhoja kerrostumia on kadonnut ja uusia tullut. Ja kadonnut. Jätän omat siveltimeni jäljet tarinaan. (Olen tarinassa se uusavuton maalari, jonka maalipinnassa näkyvät vedot ja valumat.)

21.9.2016

Ajatuksia suomalaisuudesta.






Vuosi sitten kirjoitin Facebookiin tekstin, joka sopii tähänkin päivään, vaikka en tänään kaurapuuroa keittänytkään. Julkaisin tekstin viime vuonna myös blogissani.

"Aamulla kaurapuuroa hämmentäessä tuli ikiaikainen tunne - ajatus sukupolvien kaurapuuroa hämmentävästä ketjusta. 
Tänä aamuna pohdin kuinka hienoa on, että lapsellani on mahdollisuus käydä koulua. Hän voi käydä sitä omalla äidinkielellään, suomeksi. Sen eteen ovat meitä edeltävät sukupolvet tehneet paljon töitä. Sitten minua alkoi kiukuttaa. Ärsyttämään se, että ääriliikkeet ovat napanneet suomalaisuuden aseekseen. Minä haluan olla ylpeä suomalaisuudesta, suomalaisesta kulttuurista, suomalaisesta kulttuuriperinnöstä, suomen kielestä jne. jne. Mutta minä en jaa sitä eräiden ryhmittymien ajatusmaailmaa. 
Olen huolissani suomalaisuudesta. Mutta se uhka jonka minä näen, nousee meistä suomalaisista itsestämme. Se on jotakin mitä, joku ehkä voisi kutsua rappioksi, mutta en välttämättä halua sitä sanaa käyttää, sillä se on kovin kiihokas. Suomalaista kulttuuria, kulttuuriperintöä ja suomen kieltä tulee vaalia ja arvostaa, sillä vain siten ne pysyvät elinvoimaisina. Jos joskus uhka vaanii, on elinvoimaisuudessa avain säilymiselle. 
Suomalaisuudessa, Suomen historiassa ja suomalaisuuden nousussa on toki kipukohtansa. Mutta niissä on myös erityisen paljon kaunista ja hyvää. Kuten vaikkapa Suomen kirjakieli, suomenkielinen koulu tai naisten varhainen äänioikeus."

Tänään lisäisin tähän vielä muistutuksen muistamisen tärkeydestä. Yhteisö tarvitsee muistin. Se tarvitsee historiaa, kulttuuriperintöä, taidetta, tiedettä jne. Me tarvitsemme niitä, jotta emme sortuisi samoihin virheisiin kuin joskus jo aiemmin. Me tarvitsemme muistin, jotta ääriliikkeet eivät voi käyttää hyväkseen amnesiaamme

P.S. Jotain ikiaikaista on sumuisessa syysmaisemassakin. Eikös vain?

16.9.2016

Kiirettä ja mielen täyttäviä ajatuksia.



Blogini on ollut kovin hiljainen. Kiire vaivaa mieltä ja istumalihaksia. Olen löytänyt flown väitöskirjani viimeistelyssä. Voi, että kuinka nautinkaan pohdiskellessani muistamisen, kertomusten ja kulttuuriperinnön rakentumisia.

Olen yrittänyt painaa mieleeni muiston lämpimistä päivistä ja auringonsäteistä. Pohtinut sitä, kuinka vertauskuvallinen suhde onkaan sadonkorjuulla ja muistamisella.