18.7.2017

Jazz-hölkkä.


Tänä vuonna meikäläiseltä jäivät jazzailut väliin, mutta tulipahan edes Jazz-hölkkä juostua. Porin kuntoilijoiden järjestämä Jazz-hölkkä oli  jo 34. laatuaan. Mittaa reitillä oli 7,7 kilometriä.  Minulle kerta oli ensimmäinen. Tällä kertaa minut ja miehen sai maaliviivalle innostettua yhdeksänvuotias poikamme. Äidin ja isän Paavo Nurmi Marathon -mitalleja katsellessaan poika alkoi haaveilla juoksutapahtumista ja mitaleista. Heh. Heitin, että sellainen Jazz-hölkkä olisi tuossa parin viikon päästä. Että jos haluat voidaan mennä? Yllätyksekseni poika halusi. Moneen kertaan kysyimme, että oletko nyt aivan varma. Joo! Joo! No, pakko se sitten oli startata.

Juoksin koko matkan poikani seurana. Ennen juoksua hän meinasi, että kyllä se 7,7 kilometriä tuntiin. menee. Täytyy tunnustaa, että olin vähän skeptinen. Poikamme ei suinkaan harrasta juoksua. Jalkapallossa hän on tottunut enemmänkin spurttailemaan. Ajattelin, että vaikeinta hänelle on juosta jo alkuun sellaista tahtia, että jaksaminen riittää maaliin asti. Sehän se on vaikeinta itsellekkin aina. Katselin vauhtia, aikaa ja matkaa kellosta. Vahdin, ettei vauhti mennyt liian kovasti ja kyselin pojalta ehkä liiankin monta kertaa, että jaksaako hän.

Reitti kulki tutuissa maisemissa. Kirjurista sillan yli kaupungin kaduille. Seuraavaa siltaa joen yli, jokirannan poluille, takaisin Kirjuriin ja maaliin. Matkalle riitti siis niin asfalttia kuin kinttupolkuakin. Oikein kiva reitti mielestäni. 

Pääsimme maaliin ajassa 49.18. Aika yllätti minut ja oli poikakin ylpeä itsestään. Toki saattaa olla, että aika olisi ollut parempi jos äiti ei olisi himmaillut. Vaikka jalat kuulemma olivat väsyneet, riitti illalla kuitenkin energiaa trampoliinissa hyppimiseen.

Mutta on se kumma tämä juoksuinnostus. Muutama vuosi sitten en pitänyt juoksemisesta. En uskonut koskaan pystyväni juoksemaan 10 kilometriä. Tai viitsiväni. Puolimaratonia en koskaan edes ajatellut. En ikinä olisi uskonut laittavani rintaani ainuttakaan numerolappua. Nyt huomaan odottavani seuraavaa lenkkiä ja selailevani juoksutapahtumien sivuja. 

12.7.2017

Vanhan Rauman kaduilla.






Satakunnasta löytyy kaksi maailmanperintökohdetta: Vanha Rauma ja Sammanlahdenmäki. Nämä kuvat ovat Vanhasta Raumasta parin vuoden takaa.

Tämän vuoden loppuun asti tulen kulkemaan näillä kaduilla. Aloitin maanantaina työt Rauman museossa vs. museoamanuenssina. Luvassa on tiukkaa pendelöintiä Porin ja Rauman välillä. Olen todella iloinen uudesta työpaikastani. On ihanaa päästä kokemaan uutta ja tekemään muutakin kuin tutkimusta. Arjesta tulee taatusti kiireistä, sillä meneehän jo matkustamiseen yli kaksi tuntia päivässä. Mutta yksi lapsuuden haaveistani on toteutuntu - olen töissä museossa! Toki onhan minulla siihen koulutus ja kulttuuriperintökysymysten äärellä olen paininut kuluneet vuodet.


4.7.2017

Ensimmäinen puolimaraton Paavo Nurmi Marathonilla.

Lauantaina 1.7.2017 kello 12 koitti elämäni ensimmäinen juoksustartti juoksutapahtumassa. Joskus muinoin puolimaraton kuulosti saavuttamattomalta tavoitteelta, mutta niin vain ihminen voi näemmä muuttua. Juoksu sujui hyvin ja viralliseksi ajakseni tuli 2:08:53 (nettoaika 02:08:29).

Keväällä olin suunnitellut treenaavani juoksua usein ja jonkin kaavan mukaan, mutta katin kontit. Suunnitelmallisuus jäi ja lenkkeilyni oli varsin satunnaista. En toki voi sanoa maanneeni täysin sohvan pohjallakaan. Olen käynyt crosstrainingissä keskimäärin 2-3 kertaa viikossa. Lasten kanssa olen pelaillut jalkapalloa, tehnyt puutarhatöitä, hyppinyt trampoliinissa, juossut kiireessä paikasta toiseen, tanssinut kotitöitä tehdessä ja niin pois päin. Sekä toki juossutkin jonkin verran 5-22 kilometrin mittaisia lenkkejä. Ehkä tämä on osoitus siitä, että oheisharjoittelu on tärkeää. Sen ansiosta jaksan pitää itseni kasassa juostessakin, eikä koko kroppa enää ole yhtä isoa lihasjumia.

Olen ylpeä itsestäni. Puolitoista sitten olin aika rapakunnossa. Olin aloittanut kunnonkohotuskuurin useaan otteeseen, mutta aina jossain vaihessa into lopahti. Juoksemaan lähdin aina innoissani keväisin, mutta into oli laantunut kesäkuun loppuun mennessä. Viime vuonna aivoissani tapahtui jokin lopullinen napsahdus. Toivottavasti siis :)



Saavuimme Turkuun perjantaina. Perjantaina illalla haimme tapahtumakanslaista numeromme ja Paavo Nurmi marathon -paitamme. Oli mukavaa, että ei tarvinnut mennä yksin. Mieheni ja hänen työkaverinsa olivat menossa juoksemaan ensimmäistä kokonaista maratoniaan (molemmat pääsivät maaliin). Numerolapun haku jännitti ehkä juoksua enemmän.

Lauantaina suuntasin kohti starttia hyvillä mielin. Huonosti nukutusta yöstä, tai oikeastaan öistä, huolimatta olo oli aamulla ihmeen virkeä. Olimme Paavo Nurmen stadionilla jo yli tuntia ennen starttia. Jätimme kamppeet narikkaan ja suuntasimme kohti lähtöaluetta. Alkulämmittelyssä paikat vetreytyivät mukavasti ja sitten alkoikin olla aika lähteä metsästämään sopivaa jänistä.  Minä tosin jäin jonnekin sinne välimain ja matkasin omaa tahtiani. Keli oli lämmin, tuulinen ja pölyinen. Vasta loppumatkasta taivaalle alkoi kerääntyä pilviä.

Juoksu tuntui kulkevan hyvin. Alun juoksin lujaa (siis itselleni lujaa). Ensimmäiset viisi kilometriä meni aikaan 27:39 ja 10 kilsaa aikaan 59:15. Nuo ajat lienevät enkkani kyseisillä matkoilla. Ja jopa pysähdyin juomaan kahdella juomapisteellä ensimmäisen kymmenen kilsan aikana. Toisella pisteellä jopa onnistuin vetäisemään suunkautta urheilujuomat nenääni. Taito sekin.

Jossakin ennen kymmentä kilsaa aloin epäillä omaa jaksamistani, vaikka juoksu tuntui kulkevan. Niinpä aloin vähän himmailla, sillä halusin olla varma, että jaksan maaliin asti. Lopun juoksin tahtia, jolla tiesin varmasti pääseväni maaliin. Kokemattomana en osannut arvioida miltä ne viimeiset kilsat tuntuisivat. Pääasia on, että pääsin maaliin. Tästä on hyvä jatkaa. Juoksurytmi ja tekniikka tuntuivat pysyvän koko ajan kasassa. Mihinkään ei koskenut.

Siinä hän on maalissa. Voi äly mikä ilme. Kuva Paavo Nurmi Marathonin tulospalvelusta.

Maalin jälkeen oli huippua saada mitali kaulaansa. Vesi maistui uskomattoman ihanalta, vaikka olinkin juonut jokaisella juomapisteellä matkan varrella. Istuin hetken aikaa katukivetyksen reunalla pohtien, että tässäkö tämä nyt oli. Kapusin mäkeä ylös stadionille hakemaan tarjottuja juomisia ja syömisiä. Saamaani juomatölkkiä siemailleni köpöttelin hotellille, kävin suihkussa, vaihdoin vaatteet, meikkasin ja kävin ostamassa ripsivärin kotiin unohtuneen tilalle. Tämän jälkeen kävelin takaisin maalialueelle odottelemaan miestäni. Sieltä hän jo pian saapuikin maaliin ajassa 04:27:44. Jee!

Nälkä kasvaa syödessä. Enhän voi edes sanoa tehneeni parastani!  Mihinkähän vauhtiin pääsisinkään kunnolla harjoittelemalla? Nyt huomaan selailevani juoksutapahtumien sivuja. Ainakin kotikaupungissa juostavan Puuvillajuoksun voisi käydä vetäisemässä lokakuussa.

28.6.2017

Lasten kanssa Viking Gracella.


 Ensimmäisten lomapäivien aikana lasten suusta alkoi kuulua "Miks me ei mennä mihinkään reissuun?".  Toiveissa olisi ollut Espanja, mutta mutsi raahasi Ruotsin laivalle lähes äkkilähdöllä. Eikä edes maihin päässyt. On sillä äidilläkin kaukokaipuu ja lämmön kaipuu. Lomareissujen etukäteissuunnittelu oli kuitenkin tällä kertaa mahdotonta avoinna olevien työ- ynnä muiden kuvioiden vuoksi. Ja mulla alkavatkin työt ennen heinäkuun puoliväliä, samana päivänä kun miehellä alkaa. Siksi tämä kesä mennään pikkuretkillä ja kutakuinkin ex tempore -meiningillä. Nyt reissuun nappasin mukaani lasten lisäksi oman äitini.

Ihan kivoja ne ovat nuo pikkureissutkin. Viking Grace on ensinnäkin ihan kiva laiva. Buffetlounaalla tuli ahdettua napa ähkytäyteen. Leikkipaikoissa riittii vilinää. Maisemat oli kivoja. Sää tosin oli liian kylmä kannella hengailuun.

Ongelmia aiheutti vähän viis- ja melkein yhdeksänvuotiaan tyystin erilaiset menohalut. Näin jälkeen päin voin todeta, että etenkin nuorempi oli erittäin tyytyväinen matkaansa. Ja kai se isompikin tykkäsi. Nuorimmaiselle kohokohta oli polkuautoajelu laivan kannella. Isompikin toki kävi polkuautolla ajelemassa, mutta suurimman osan ajasta hän vietti UV-jalkapalloa pelaten. Laivan konferenssihuoneet olivat kesän ajaksi muuttuneet lasten leikkipaikoiksi, joista löytyi siis muun muassa tuo jalkapallo, nukketeatteri ja pomppulinna.

Mutta niin. Matkakuumeen poistoon laivareissuista ei ole. Kaihoisasti katselimme kohti Tukholmaa. Ehkä sekin retki vielä koitttaa.




19.6.2017

Kohti puolimaratonia.

Joku ehkä muistaa kuinka kirjoitin keväällä blogiini juoksemisistani ja askelistani kohti Paavo Nurmi Marathonin puolikasta 1.7.2017. Kohti puolimaratonia olen edelleen matkalla. Näin siitäkin huolimatta, että juoksemiseni ei ole ollut laisinkaan niin säännöllistä kuin jossain vaiheessa kuvittelin. Eteen päin olen kuitenkin mennyt. Juokseminen - silloin kun sinne lenkille itseni saan raahattua -  on kivaa. Nautin siitä, että pääsen tutustumaan uusiin maisemiin ja polkuihin. Juosten lähitienootkin avautuvat aivan uudesta näkökulmasta. Juoksulenkit ovat pieniä retkiä luontoon tai kaupungin kaduille. Kyse on samalla jonkinlaisesta eskapismista.


Tosiasia kuitenkin on, että olen juossut aivan liian vähän puolimaratonia ajatellen. Tai näin on ainakin mikäli uskon kaikkia juoksuvinkkejä ja oppaita. Liikunta kuitenkin on ollut vahvasti läsnä elämässäni koko alkuvuoden. Olen käynyt crosstrainingissa, yrittänyt venytellä, potkinut palloa lasten kanssa, tehnyt pihatöitä ja sen semmoisia. Ja normiarjessakin tulee kummasti välillä otettua  juoksuaskelia, hyppelyjä ja tanssimuuveja, kun on tällainen tyyppi kuin minä. Ehkä kaiken yhteisvaikutuksesta juoksukunto on silti kohentunut. Tai kuntoni on yleisesti kohentunut.

Sunnuntaina 11.6. fiilis oli niin hyvä, että päädyin lopulta juoksemaan 21.38 kilometriä eli pikkuisen yli puolimaratonin. Aikaa tuohon meni 2,5 tuntia. Juoksin sellaista vauhtia, joka tuntui rennolta ja kävin myös kaksi kertaa kaupassa ostamassa juotavaa.  Juoksin halki Porin. Juoksentelin niin Kokemäenjoen rannoilla, Porin metsässä kuin keskikaupungin puistoissakin. Olin iloinen ja ylpeä itsestäni. Paikat olivat pari päivää jumissa, mutta mihinkään ei lenkillä tai sen jälkeen koskenut.

Nyt tiedän selviäväni puolimaratonista normaaliolosuhteissa. Nyt toivon pysyväni terveenä ja säidenhaltijan olevan suosiollinen. Sopivaa keliä en toivo pelkästään itseni, vaan myös kokonaiselle maratonille lähtevän mieheni puolesta. Mitään aikatavoitetta en itselleni aseta. Mistään hyvistä ajoista on näillä pohjilla huono haaveilla. Tavoitteenani (tai toiveenani) on päästä maaliin ehjänä ja matkalla nauttia turkulaisista maisemista sekä juoksutapahtuman fiiliksestä.

P.S. Pahoittelut huonolaatuisista kuvista. Juuri 3-vuotissynttäreitä viettänyt kännykkäni mitä ilmeisemmin meinaa, että nyt alkaa riittää. Voi kuinka haaveilenkaan puhelimesta, jolla saisi hyviä kuvia! Kameraa en oikein juostessa viitsi raahata mukanani. Nuo ekat kuvat ovatkin satunnaisia kuvia vuosien varrelta. Alimmat suttuiset siis siltä puolimaranmittaiselta.


13.6.2017

Yyterin lietteet.


Olen kirjoittanut ja julkaissut tämän tekstin jo aiemmin vanhassa blogissani. Koska tykkään vinkkailla kotiseutuni kivoista retkikohteista, ajattelin julkaista tämän täälläkin. Jos siis kaipaat retkikohdetta Porissa, on tämä ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen.

Olet melko varmasti kuulluut Yyteristä, eikö? Veikkaan, että Yyteristä mieleesi tulevat ensimmäisenä mieleesi hiekkaranta ja dyynit. Mutta Yyterinniemi on paljon muutakin. Dyynialueen eteläpuolelta löytyy Yyterin lietteiksi kutsuttu alue, jolle pääsee hyväkuntoista retkeilyreitistöä pitkin. Lisätietoa Yyterinniemen retkeilyreitistä ja Yyterin lietteistä löytyy esimerkiksi Porin kaupungin sivuilta tai Visit Yyteri -sivustolta. Porin kaupungin sivuilta löytyy myös kartta, jossa retkeilyreitit näkyvät.

Retkeilyreitille pääsee esimerkiksi Yyterin sannoilta, sieltä beachiltä. Matkaa kertyy 3-5 kilometriä lähtöpaikasta riippuen. Reitille pääsee myös esimerkiksi Langouran luontolavan parkkipaikalta, joka sijaitsee 8 tieltä kääntyvän Huhtalanraitin päässä. Sieltä matkaa lietteille kertyy parisen kilometriä. Viime toukokuisella retkellämme, jolta nämä kuvat ovat lähdimme liikkeelle juurikin sieltä. Reitti kulki ensin pitkin hiekkatietä, jonka varrella lämpöisenä päivänä lenteli paljon perhosia. Tämän jälkeen reitti kulki pitkospuita halki metsän, päätyen lietteille.


Ensin pysähdyimme matalahkossa luontotornissa, jonka nimi oli ytimekkäästi Lietteet. Tornista avautui näkymä lietteille ja merelle. Kuvassa maisema näyttää lattealta, mutta oikeasti se oli hätkähdyttävämpi. Sellainen maisema, jota ei ihan joka päivä näe. Lintujakin oli paljon. Jatkoimme vielä Sannannokan tornille, jonne johti tosi leveät pitkospuut. Nuo jotka näkyvät ensimmäisessä kuvassa. Sannannokan tornissa söimme retkieväämme, ihailimme maisemia ja luonnon äänimaisemaa.

Reitti ei vaadi eräjormataitoja. Ainakin viime vuonna reitti oli hyvässä kunnossa, peruslenkkareilla pääsi kulkemaan mainiosti ja lastenkin oli helppo kulkea.



12.6.2017

Futismutsin aakkoset.

Minusta tuli futismutsi viimeistään keväällä 2014 poikani aloittaessa jalkapalloharrastuksen. Tuo päivä muutti elämäni. Tähän astisen urani varrella olen päässyt lukuisien kenttien laidoille, olen päässyt paikkoihin joihin ilman mutisfutsiuttani en olisi koskaan eksynyt. Se on muuttanut vapaa-ajanviettomme. Se on opettanut minut katsomaan jalkapalloa. Se on saanut minutkin potkimaan palloa. Sen kautta olen tutustunut moniin mukaviin ihmisiin. Se on saanut minut ulos istumaan vesisateeseen ja paahtavaan aurinkoon. Ja olen nauttinut. Ihan oikeasti.

Lyhyen kokemukseni pohjalta, hengattuani jälleen yhden päivän kentän laidalla päästin kirjoittaa ylös oppimaani. Tämä teksti on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, joten älä ota sitä turhan vakavasti. Vaikka toisaalta vakavaahan tämä futismutsius on. Kuvat ovat sekalaisia räpsäisyjä futisseikkailuista vuosien varrelta.

 Aurinkorasva.  Kenties futismutsin tärkein kosmetiikkatuote. Joskus harvoin aurinko saattaa pilkahtaa Suomenkin kesässä. Ja se mikä luultavimmin palaa, on futismutsin niska. Tai nenä.

Banaanipotkusta puhuivat lapsuudessani kaikki. Nykyisin ei.

Cup on niinku turnaus.

D-juniorit. He ovat niitä pelivuoden alussa alle 13-vuotiaita. Omilla lapsellani on tähän vielä tähän matkaa. Juniorit jaetaan Suomessa ikänsä mukaisesti sarjoihin aina F:stä A:han. Omani ovat siellä F5:ssä ja F9:ssä.

Eväät. Muista pakata mukaan eväät paitsi futarille mutta myös itsellesi.

FC eli football club.

Goal on englanniksi maali.

Harkat eli harjoitukset.

I eli futisiskä. Tai futisfaija. Meillä toinen futarien kuljettaja ja tsemppaaja.

Jojo eli joukkueen johtaja. (Mulla kesti hetken tajuta, että mikä ihmeen jojo..)

Kultainen Select. Se on pallo, joka jossain vaiheessa oli/on pakko saada. Se ei oikeasti ole kultaa, siinä on vain kullan värisiä koristeluja. Myönnettäköön, että onhan selectillä (tai muulla kunnon pallolla) ja lelukaupasta ostetulla kumisella potkupallolla eroa. Saatat jopa itse oppia potkaisemaan lapsen huutaessa vieressä: "Älä vedä törsällä!".

Leiri. Jossain vaiheessa lapsi lähtee leirille. Ja sinä et pääse mukaan. Lapsi ei mitä luultavammin muista soittaa tai viestittää. Oletettavasti tämä on ihan hyvä merkki. Kunhan olet muistanut laittaa matkaan varusteiden lisäksi kiskarahat.

Makkara. Kahvin ja karkin ohella kioskien myydyin tuote. Oletettavasti. Luultavasti pääset sitä itsekin myymään kotiturnauksessa. Makkaranpaistossa saat itseesi uuden tuoksun, joka pesusta huolimatta tuntuu säilyvän hiuksissasi vähintään pari päivää.

Nappikset.

Omari. Joskus käy niin, että joku tekee maalin omaan maaliin. Se on omari. Ei oikein hyvä.

Pelipaita ja pelinumero. Ne on kuulkaa tärkeitä. Lapsesi saatua oman pelinumeronsa huomaatte tuon numeron kaikkialla. Ja jokaisen, jolla sattuu olemaan sama numero.

Que? En nyt keksinyt oikein mitään tähän kohtaan, mutta espanjaa olisi ihan hyvä osata. Ihan vaan koska monet fanitetuimmat pelaajat ja joukkueet ovat epanjankielisistä maista. Ja eihän sitä koskaan tiedä. Voihan se oma mussu lähteä vaikka Barcelonaan pelaamaan. Sitten isona.

Ronaldo. Nykyisin Ronaldolla tarkoitetaan lähinnä Cristiano Ronaldoa. Oman nuoruuden/lapsuuden brasiliainen Ronaldo oli ihan eri tyyppi. Lapsi ei usko, että äidillä oli joskus sellainen paita.

Sadetakki. Suomen suvi on lyhyt mutta vähäluminen. Futismutsius on varusteurheilua. Tyyli ei ehkä ratkaise, mutta vedenpitävyys kylläkin.

Turnaus. Niitä on muutaman tunnin mittaisista muutaman päivän mittaisiin. Niissä on kivaa ja rankkaa. Niiden jälkeen kotonasi on ehkä väsykiukkuinen lapsi.

Urheilu(hullu).



Väri. Sen jälkeen kun joukkue on valittu ja leimautuminen tapahtunut, valtaa tietty väri tai tietyt värit pyykkikorisi. Sitä löytyy vaatekaapista ja ennen kaikkea pyykkikorista, mutta luultavasti myös sistuksesta. Lapsesi nimittäin saattaa haluta joukkueen värimaailmaan sointuvan huoneen. Tämä kannattaakin pitää mielessä valitessasi seuraa. Älä valitse inhokkiväriäsi.

V on myös valmentajat.  Kaikki kunnia heille ja muille vapaaehtoisille toimijoille. Oikeasti he käyttävät hommaan ihan hirveästi aikaansa ja energiaansa. He ansaitsevat kiitoksen.

W = WC. Saniteettitilojen tila vaihtelee suunnattomasti. Huomaat ajattelevasi lämmöllä paikkakuntaa, jonka urheilukentältä löysit uutuuttaan hohtavan toiletin.

Xavi ja Xavier. Xavi pelasi monta vuotta FC Barcelonassa. Wikipedian mukaan hän siirtyi sieltä Add Sadd nimiseen joukkueeseen Qatariin vuonna 2015. Xavier on entinen jalkapalloilija, joka pelasi monessa joukkueessa, mutta ainakin Portugalin maajoukkueessa. Nämä mainittakoon ihan siitä syystä, että futismutsi kerää lapsen silmissä pisteitä muistaessaan edes joitain pelaajia.

Ystävät. Lapsi on saanut hirveän monta hyvää kaveria harrastuksen kautta.

Zlatan Ibrahimović tai Zinédine Zidan. Zlatan on ruotsalainen jalkapalloilija. Zidan oli kova ranskalainen pelaaja ja on nykyisin kova valmentaja, joka nykyisin valmentaa Real Madridia

Åkei. Tai ehkä se on okei, mutta okei. Vastaus sellaisiin mutsin esittämiin kysymyksiin ja pyyntöihin kuten: "Soitathan sit leiriltä kotiin?", "Onhan sulla nyt kaikki mukana?", "Onks jalka vielä kipeä?", "Muista laittaa pyörä kentällä lukkoon.". Ja pelit ja harkat meni tietty "ihan okei".

Äiti eli mutsi. Meillä eväiden pakkaaja, toinen kuski ja tsemppari.

Öykkäri. Valitettavasti näihinkin törmää kentän laidalla. Muista, että et itse muutu sellaiseksi.






9.6.2017

Kaasmarkun Keskinen mylly ja luontopolku.


Yksi viime kesän satakuntalaisista retkikohteistamme oli Ulvilassa Kaasmarkun luontopolku. 1,8 kilometriä pitkä luontopolku lähtee Keskiseltä myllyltä (osoite Myllärinkuja, ks. tarkemmat sijaintitiedot esim. Koe Satakunta -sivustolta). Myllärinkujalle käännytään Leineperintieltä vanhan VPK:n rakennuksen vierestä. Myllyltä pääsee myös pidemmälle reitille, joka johtaa Nakkilaan Salomonkalliolle saakka. Sitäkin voisi joskus kokeilla.

Näistä viime vuonna otetuista kuvista on jo yli vuosi. Eivät taida vielä vuohenputket kukkia tuollaisena kukkamerenä? Luontopolun varrella voi luonnon ohella aistia paitsi luonnon, mutta myös palasia historiaa. Myllyn ja maaseutuhistorian ohella polun varrelta löytyvät verkatehtaan rauniot, jotka kertovat alueen teollisesta historiasta. Niitä emme juurikaan tosin nähneet, koska käännyimme kesken pois reitiltä, mutta opastaulun mukaan polun varrelta sellainen piste olisi löytynyt.
P.S. Luontopolun alku on varsin vaikeakulkuista ja vaatii jonkin verran ketteryyttä, joten huonojalkaisia tai huonokenkäisiä



8.6.2017

Tamminiemessä (vähän niinku Kekkosella kylässä).


Seurasaaresta jatkoin matkaani Tamminiemeen, joka siis sijaitsee aivan Seurasaaren vieressä. Nämä kuvat ovat Tamminiemen huvilaa ympäröivästä puistosta.

Tamminiemi avattiin museona vuonna 1987. Museossa pääsee tutustumaan presidentti Urho Kekkosen aikaiseen sisutukseen, mutta Kekkosen presidenttiajan ohella Rytin ja Mannerheimin presidenttiaikoihin ja Suomen sodanjälkeiseen historiaan. Tamminiemen museossa pääsin vinguttamaan museokorttiani. Olin käynyt Tamminiemessä pari kertaa aikaisemmin, mutta tämä käynti oli vuonna 2012 valmistuneen peruskorjauksen jälkeen ensimmäinen.

Kiersin museon pikaisesti, koska aika oli vähissä. Hauskaa oli huomata muun muassa se, että Kekkosen keittiössä oli samanlaiset keltaiset 1970-luvun keittiönkaapit kuin minun lapsuudenkodissani.



2.6.2017

Seurasaari.








Toukokuussa ennätin pitkästä aikaa vierailemaan Seurasaareen Helsingissä. Seurasaaren ulkomuseo on kohde jonka muistan jo lapsuuden kesälomamatkoilta. Jep. Olin museofani jo lapsena. Seurasaaressa minut valtasi jälleen se sama kutkuttava tunne, jonka muistan jo lapsuudestani. Se tunne, joka valtaa minut historian ja kulttuuriperinnön äärellä. Olen aina rakastanut tarinoita, vanhoja esineitä ja historiaa.

Matkasin Seurasaareen Helsingin keskustasta linja-autolla numero 24. Matkaan kului aikaa noin 20 minuuttia. Pohdiskelin myös Helsingin kaupunkipyörien testaamista, sillä myös Seurasaaren sillan kupeesta löytyy polkupyöräasema, mutta päädyin linja-autoon.

Seurasaaren portilla uusin vanhentuneen Museokorttini ja lähdin kiertelemään saarta. Alueelle pääsee toki tallustelemaan ilman pääsymaksuakin, mikäli ei halua tutustua ulkomuseon rakennuksiin. Kulttuuriperinnön ohella alue kätkeekin sisäänsä kauniin kappaleen luontoa. Kauniissa säässä katselin kukkivia valkovuokkoja, kuuntelin lintujen laulua ja katselin ketun juoksua.